KUVA Neuvostoliitolle luovutetut alueet Moskovan rauhansopimuksessa 1940. Wikipedia
SEPPO RAVANTTI, kirjoittaja on Rajavartiolaitoksessa palvellut everstiluutnantti evp. Teksti perustuu kapteenin opinnäytetyöhön Taistelukoulun esiupseerikurssilla vuonna 1983.
Rajanveto päättyi marraskuussa 1940
Sataviisi kunniakasta päivää kestänyt Talvisota päättyi Moskovassa 12.3.1940 allekirjoitettuun rauhansopimukseen. Sopimus astui voimaan seuraavana päivänä klo 12.
Kesän 1940 rajankäyntiin asti oli olemassa vain demarkaatiolinja, jonka kulusta suomalaisten ja neuvostoliittolaisten käsitykset erosivat toisistaan. Suomalaiset joukot olivat vetäytyneet 25.3. klo 20 mennessä linjan luoteispuolelle.
Demarkaatiolinja oli noin seitsemän kilometrin levyinen. Pääteiden suunnissa maastonkohdat oli suljettu puomeilla ja yhtymien jälkijoukkojen vartiomiehillä.
Venäläiset joukot ylittivät rauhansopimuksen mukaisen viivan jopa useita kilometrejä, esimerkiksi Joutsenon Suokumaan suunnassa noin seitsemän kilometriä. Suurin erimielisyys syntyi Enson kohdalla kulkevasta valtakunnanrajasta.
Lopullisesti kysymys ratkesi vasta heinäkuussa 1940. Rauhansopimuksen mukaisen rajaviivan merkitseminen maastoon vakiinnutti lopullisesti olosuhteet valtakunnanrajalla.
Uuden rajalinjan tarkempaa määrittämistä ja vahvistamista varten asetettiin keskussekakomitea, johon Valtioneuvosto määräsi 20.3. Suomen valtuuskunnan.
Puheenjohtajana toimi Helsingin geodeettisen laitoksen ensimmäinen johtaja (1918-49) professori Ilmari Bonsdorff, joka oli melkein kaikkien Suomen ja Neuvostoliiton välisten rajankäyntikomissioiden puheenjohtajana vuosina 1921-47. SNTL:n valtuuskuntaa johti prikaatinkomentaja A M Vasilevskij, joka oli yksi rauhansopimuksen allekirjoittajista ja toimi myöhemmin armeijaministerinä ja marsalkkana.
Uusi valtakunnanraja oli määritetty rauhansopimuksessa ylimalkaisesti ja yksityiskohdissa viitattiin liitteenä olleeseen pienimittakaavaiseen 1:1050000 karttaan.
Sopimuksen 2. Artiklan mukaan: ”Valtakunnanraja Suomen Tasavallan ja SNTL:n välillä on kulkeva uutta rajalinjaa pitkin siten, että SNTL:n alueeseen liitetään koko Karjalan kannas ynnä Viipurin kaupunki ja Viipurinlahti saarineen. Laatokan järven läntinen ja pohjoinen rannikkoseutu ynnä Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Suojärven kirkonkylä, joukko Suomenlahden saaria, Märkäjärveltä itään oleva alue ynnä Kuolajärven kirkonkylä sekä osa Kalastaja- ja Srednisaarentoja tähän sopimukseen liitetyn kartan mukaisesti.”
Ennen maastotöiden käynnistymistä komitea kokoontui kolme kertaa. Se informoi suoraan valtioidensa hallituksia. Rajankulun vahvistaminen ja lopullisten rajakuvauspöytäkirjojen hyväksyminen jäi Suomen ja SNTL:n hallitusten tehtäväksi.
KUVA Rajaneuvottelut Suojärven Loimolassa Tolvajärven Osuuskaupalla 19.3.1940. Eversti Aaro Pajarin johtama JR 16 oli saavuttanut joulukuussa seudulla merkittävän voiton. Pajari sai jatkosodassa kaksi Mannerheim-ristiä ja ylennettiin myöhemmin kenraaliksi. Sotamuseo
Enson kohdalla käsitys rajasta poikkesi
Aluksi ulkoasiainkomissaari Molotov esitti keskussekakomitean kokoontumispaikaksi Moskovaa. Kaukaiseen sijaintiin vedoten marsalkka Mannerheim esitti neuvottelupaikaksi Viipuria.
Neuvostoliitto suostui tähän.
Komitean tehtävä oli siirtää rauhansopimuksen liitteenä olevasta 1:1050000 kartasta valtakunnanrajaa esittävä viiva venäläiselle 1:100000 topografikartalle. Lisäksi piti laatia selostus rajaviivan kulusta.
Venäläiset esittivät työn lähtökohdaksi karttaan valmiiksi merkittyä viivaa, joka oli Neuvostoliiton Yleisesikunnan tulkinta rauhansopimuksesta. Suomalainen valtuuskunta ei suostunut tähän. Viiva esitti pääpiirtein linjaa, jolle venäläiset joukot olivat edenneet. Lisäksi ehdotetussa rajaviivassa ei ollut montaa suoraa osuutta, vaikka rauhansopimuskartassa raja oli vedetty suoraviivaisesti.
Suomalaiset esittivät, että rajaviivana pidettäisiin kartan noin 1 millimetrin levyistä viivan keskikohtaa, joka oli maastossa noin kilometrin levyinen kaista. Rajaviivan keskikohta pystyttiin mittaamaan kiinteistä pisteistä, kuten rautatie- ja maantiesillat, järvet ja jokien mutkat, maantieristeykset sekä meridiaaniverkosto. Neuvostoliitto hyväksyi esityksen.
Asiantuntijat tekivät mittauksen varmasti ja nopeasti. Tulokset merkittiin topografikarttaan. Ainoastaan Enson kohdalla asiantuntijoiden käsitys rajaviivan kulusta erosi toisistaan noin kilometrin. Myös venäläisten mittauksissa rajaviiva kulki Enson aseman kaakkoispuolella.
KUVA Seppo Ravantti syntyi ja asuu Lappeenrannassa. Isä oli Antreasta ja äiti nykyisen rajan takaa Nuijamaalta. Seppo vietti opinnäytettä tehdessään kuukauden valtionarkistossa perehtyen harvinaiseen materiaaliin. Kadetin koulutukseen kuului aikanaan ajo-opiskelu englantilaisella Comet-panssarivaunulla, jollainen on kolmen muun panssarivaunun kanssa nähtävillä entisen varuskunta-alueen alaportilla.
Ohjeet yhä perustana rajatarkastukselle
Komitea laati esityksen sekä yksityiskohtaisen selostuksen rajaviivan kulusta. Suomen hallitus valtuutti Moskovan lähettiläänsä J. K. Paasikiven allekirjoittamaan Moskovassa 29.4.1940 kyseiset asiakirjat, jotka liitettiin lisäpöytäkirjana rauhansopimukseen. Komitea säilytti rajankäyntitöiden yleisen johdon itsellään. Maastotöitä varten muodostettiin kuusi alasekakomiteaa.
Moskovan kokouksessa laadittiin alasekakomiteoille yleiset ohjeet rajankäyntitöitä varten. Niiden piti siirtää maastoon 1:100000 topografikartalle määritetty rajaviiva ja laatia siitä selostus. Raja-aukolle piti pystyttää rajamerkit sekä laatia jokaisesta merkistä pöytäkirja. Lisäksi tuli laatia 1:20000 topografikartta 500 metrin leveydeltä rajaviivan kummaltakin puolelta.
Ohjeet ovat edelleen perustana vuotuiselle rajantarkastukselle. Kaakkoiselle rajalle määrättiin kolme alasekakomiteaa: Suomenlahdelta Immalanjärvelle, Kiteen Kangasjärveltä (Kitee) vanhalle rajalle ja Ilomantsiin. Kuusamon ja Sallan alueet muodostivat oman lohkon. Suomenlahdella ja Barentsin merellä työskenteli yksi komitea.
Jokaisessa komiteassa oli Suomen ja SNTL:n valtuuskunta. Imatran kokouksessa toukokuun puolivälissä valtuuskunnat tutustuivat ja saivat lupatodistukset ja Moskovassa laaditut ohjeet työskentelyynsä. Rajankäyntityöt päätettiin aloittaa lohkoittain 25.5.,10.6. ja 20.6.
Enson yhdyskunnan kohdalla ei ole rauhansopimukseen liittyvässä kartassa varsinaista asutuskeskuksen merkkiä eli ympyrää. Rautatieaseman merkkiä ei voida katsoa asutuskeskuksen merkiksi varsinkin, kun sen paikka kartassa on väärin.
Viipurissa asiantuntijat mittasivat teoreettisen rajaviivan kulun noin kymmenestä eri kiintopisteestä rajaviivan molemmin puolin. Suomalaisen asiantuntijan määrittämä rajaviiva leikkasi Enson yhdyskunnan noin kaksi kilometriä rautatieaseman kaakkoispuolella ja venäläisen asiantuntijan mukaan noin kilometrin. Ero johtui mittausten keskiarvon määrittämisestä.
Neuvostoliittolaiset ilmoittivat, että Moskovan korkein taho vaati koko Enson aluetta Neuvostoliitolle, Pelkolanmäki mukaan lukien. Vaatimus oli kategorinen ja kiistämätön. Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Enson alueen teollisuuslaitoksineen piittaamatta rauhansopimuksen kartan rajaviivasta.
Suomen hallitus oli diplomaattitasolla yrittänyt lukuisia kertoja säilyttää Enson teollisuusalueen Suomella. Todettuaan yritykset turhiksi Suomi myöntyi rajan vetämiseen Neuvostoliiton esittämällä tavalla. Näin rajaviiva merkittiin Enson rautatieaseman luoteispuolella. Näin voitiin allekirjoittaa Moskovassa 29.4.1940 rauhansopimuksen lisäpöytäkirja.
KUVA Vankien vaihtoa Vainikkalassa 20.4.1940. Toisen jalkansa menettänyt vapautettu suomalainen autetaan rajalinjan yli. Sotamuseo
Pullakahvit pelasti Kukkosen mutkan
Neuvostoliitto esitti rajaviivan siirtämistä Enson kohdalla vielä kerran Vuoksen vartta ylöspäin, 600 metriä oikealla ja 500 metriä vasemmalla rannalla.
Esitystä perusteltiin sillä, että näin Neuvostoliitolle jäisi koko tehdasalueen vesiallas, pumppuasema ja vesitorni. Toimenpiteellä turvattaisiin Enson teollisuuslaitosten, yhdyskunnan ja rautatieaseman normaali elämä ja toiminta.
Suomalaiset edellyttivät, että korvauksena Neuvostoliitolle siirtyvästä Etelä-Räikkölän kylästä annettaisiin Suomelle Pohjolan ja Myrän asutusalueet Nuijamaalta.
Rajankäyntitöiden aloittamiseen tämä toistaiseksi ratkaisematon kysymys ei vaikuttanut. Heinäkuun puolivälissä rajankäyntityöt keskeytyivät muutamaksi päiväksi, koska kysymys rajan kulusta Enson ja Myrän alueilla oli avoin. Valtiot pääsivät 22.7. lopulliseen sopimukseen valtakunnanrajan kulusta Enson kohdalla.
Neuvostoliitto sai esittämänsä alueen. Korvaukseksi Suomi sai Pohjolan ja Myrän alueet, noin 18 neliökilometriä sekä noin kahdeksan neliökilometrin Ilmeen Kärsälampi-Pitkälampi alueen.
Lisäksi Neuvostoliitto hyvitti Enson teollisuuslaitoksista ja niiden raaka-aineista Suomen valtiolle miljoona ruplaa.
Maastotöiden toteutus annettiin alakomiteoille. Topografis-geodeettisten töiden johto ja toteutus jaettiin maiden välillä. Valtuuskunnilla oli oikeus tarkasta toistensa työt. Maastotöistä aiheutuneet kustannukset hoiti se osapuoli, jolle töiden johto ja suoritus kuului.
Suomalaisten valtuuskuntien käyttöön asetettiin rajavartiostoihin sijoitetuista asevelvollisista aputyövoimaa topografien ja geodeettien käyttöön sekä raja-aukon raivaamiseen ja rajamerkkien pystyttämiseen. Aputyövoimaa oli parhaimmillaan lähes sata.
Siirrettäessä rajaviivaa maastoon oli komiteoilla mahdollisuus tehdä vähäisiä poikkeamia karttaan merkitystä, jotka perustuivat paikallisten etujen ja olojen huomioimiseen.
Käytännössä poikkeamia tuli rajaviivan leikatessa asuinrakennuksia ja niihin liittyvää pihapiirejä. Tapauksissa neuvoteltiin, kummalle puolelle rajaa asuinpiiri jätettäisiin.
Poikkeamissa pyrittiin vuorotteluun. Hyvänä esimerkkinä tästä on ”Kukkosen mutka” Joutsenon kunnan Konnun kylässä. Juuri rakennettu uusi riihi olisi jäänyt Neuvostoliiton puolelle, mutta neuvokas talon emäntä tarjosi rajankäyntivaltuuskunnalle pullakahvit ja selvitti huolensa. Lopputuloksena syntyi riihen kohdalle mutka valtakunnanrajaan ja rakennus jäi Suomen puolelle.
KUVA Rajamies veneessä 1940. Kaakkoiselle rajalle määrättiin kolme alasekakomiteaa, joista yksi työskenteli Suomenlahdella ja Barentsin merellä. Uuno Peltoniemi/Museovirasto
Raja-aukon raivauksessa maaottelun makua
Jos maastosta ei löydetty tarkoin määriteltyjä pisteitä riittävän tiheästi, määrättiin rajakartan perusteella lisäpisteitä, jotka merkittiin maastoon tilapäisellä merkillä tai pilkalla, jossa oli valtuuskunnan puumerkit.
Geodeetit mittasivat kapean mittalinjan joko etenemällä etelästä pohjoiseen tai lähtemällä kahdesta pisteestä samanaikaisesti. Mikäli linja meni määritetyn rajapisteen ohi, korjattiin linja koko osuudelta. Lopullinen rajalinja kulki suoraviivaisesti pisteestä toiseen. Siellä missä rajana oli puro tai joki, kulki rajaviiva sen keskikohdalla.
Valtuuskunnat määräsivät yhdessä lopulliset rajamerkkien paikat ja valvoivat niiden pystytyksen. Rajamerkkejä ei pystytetty säännöllisin välein, vaan ne asetettiin näköetäisyyden päähän toisistaan. Lisäksi rajamerkki tuli asettaa sellaiseen maastonkohtaan, jossa valtakunnanraja ylitti tien, rautatien, puron tai joen.
Kumpikin osapuoli hakkasi raja-aukosta oman rajakaistansa. Raja-aukko tehtiin kirvellä ja justeerilla kymmenen metriä leveäksi mitattuna puiden oksista. Neuvostoliittolaiset kokeilivat huonolla menestyksellä moottorisahoja raivaustöissä. Joskus raja-aukon raivaus sai maaottelun piirteitä, jossa suomalainen metsätyötaito pääsi oikeuksiinsa.
Valtakunnanraja merkittiin joko puisilla pylväillä tai kivisillä pyykeillä. Merkkien muoto ja mitat määriteltiin tarkoin. Suomen rajapylväät maalattiin valkoisiksi ja SNTL:n vaakasuorin punaisin ja vihrein raidoin. Pylväiden yläosaan, rajaviivan puoleiselle sivulle maalattiin kyseisen valtion vaakuna.
Pylväät tehtiin rajan välittömässä läheisyydessä yhdestä puusta veistämällä. Osapuolet valmistivat omat pylväänsä.
KUVA Hankoniemi luovutettiin talvisodan rauhanehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle ja rajanvetoa tehtiin myös siellä. Jatkosodassa alue palautui Suomelle joulukuussa 1941. Uuno Peltoniemi/Sotamuseo
Konkretia paljastui elokuussa
Rajamerkit numeroitiin lohkoittain etelästä pohjoiseen, paitsi Suomenlahdella pohjoisesta etelään. Numerointi merkittiin murtoluvulla, jossa osoittajana oli roomalainen luku ja nimittäjän arabialainen numero ilmoittamassa merkin järjestysnumeroa lohkolla.
Rajaviiva kulki keskellä raja-aukkoa, 2,5 metriä kummastakin rajapylväästä. Rajan taitepisteissä rajaviiva kulki taitepistepaalun kautta. Mikäli rajamerkkinä oli kivipyykki, kulki rajaviiva sen keskipisteen kautta.
Topografit kartoittivat 500 metriä rajaviivan molemmin puolin. Kartta laadittiin mittakaavaan 1:20000 topografikarttana. Siihen merkittiin jokainen rajamerkki ja nimikkeistö kirjoitettiin suomeksi sekä venäjäksi.
Maaston rajankäynnin ohella valmisteltiin tarkoin määritellyt rajankäyntiasiakirjat lohkoittain. Sanallinen selostus oli tarkkaa ja aikaa vievää työtä. Kun kaikki säädetyt asiakirjat oli saatu allekirjoitetuksi, katsottiin maastotöiden osalta rajankäynti loppuun suoritetuksi.
Tällöin elettiin jo elokuuta 1940. Vasta silloin rajaseudun asukkaille ja koko kansalle selvisi konkreettisesti, mitä talvisodassa oli menetetty.
Asiakirjojen viimeistely puhtaaksi piirtämisineen tapahtui johtovastuun mukaan Helsingissä tai Moskovassa. Tarkastus vei vielä oman aikansa.
Keskussekakomitean vahvistettavaksi asiakirjat tulivat lokakuussa ja loppuistunto sekä allekirjoitustilaisuus pidettiin Imatralla 18.11.1940. Kahdeksan kuukautta talvisodan päättymisestä.
KUVA Rajamiesten väliaikainen taukopaikka Suomussalmella syyskuussa 1940. Uuno Peltoniemi/Museovirasto
Vakava välikohtaus Rautjärvellä
Rajanveto tapahtui rehdissä ja asiallisessa hengessä. Suomalaiset asennoituivat rajankäyntiin pakollisena toimenpiteenä, joka oli saatava nopeasti pois päiväjärjestyksestä.
Vakavin välikohtaus rajankäyntitöissä sattui 1. kesäkuuta Rautjärven Lassilan kylässä, kun sotamies Eino Riikonen haavoittui hengenvaarallisesti.
Riikonen oli topografiryhmän lattamiehenä näyttämässä vaaituspistettä noin 200 metriä Neuvostoliiton puolella. Hän kuuli Seis-huudon ja näki neuvostosotilaan huiskuttavan käsiään. Riikonen tulkitsi merkin luvaksi jatkaa matkaa.
Samalla ilmestyi kolme tai neljä neuvostosotilasta, joista yksi latasi kiväärinsä. Tilanteen säikäyttämänä Riikonen ampaisi juoksuun kohti majuri Palmqvistia, joka toimi topografiryhmän johtajana.
Neuvostopartio avasi tulen ja sotamies Riikonen haavoittui vakavasti vasempaan istumalihakseen.
Työt keskeytyivät tällä lohkolla. Suomalaiset vaativat parempia turvallisuustakeita ja neuvostoliittolaiset asettivat työskentelyn turvaamiseksi vartio-osaston. Lisäksi komiteoiden suomalaiset jäsenet ja työntekijät varustettiin valkoisilla, numeroiduilla käsivarsinauhoilla.
Lopullinen vahvistus viipyi
Viipurin kokouksessa 3.-11.4. venäläiset esittivät pääpiirteittäin samaa rajalinjaa, jolle Neuvostoliitto oli edennyt. Tähän suomalaiset eivät suostuneet. Lisäksi ehdotuksessa ei ollut monta suoraa viivaa, vaikka rauhansopimuksessa raja oli vedetty suoraan.
Moskovan kokouksessa 27.-30.4. laadittiin ohjeet rajankäyntitöille.
Imatran kokouksessa 15.-17.5. valtuuskunnat tutustuivat toisiinsa ja saivat lupatodistukset työhön, jotka päätettiin aloittaa 25.5. alkaen.
Neuvostoliiton ulkoasiankomissaari ilmoitti 18.1.1941, että lopullisessa tarkastuksessa oli havaittu puutteita merirajaan liittyvissä asiakirjoissa. Venäläisten korjausluonnos tarkastettiin Suomessa ja lähetettiin lopullisessa muodossa Moskovaan maaliskuussa 1941.
Rajankäynti piti vahvistaa lopullisesti noottien vaihdolla, mutta sanamuodosta syntyi vielä erimielisyyttä. Neuvostoliitto hyväksyi nootit vaihdettavaksi Suomen esittämässä muodossa 10.5.1941. Näin uusi valtakunnanraja oli saanut lopullisen vahvistamisen juuri ennen Jatkosodan syttymistä.
KUVA Juuri hakattua rajalinjaa Salmin Käsnäselässä 1941. Uuno Peltoniemi/Sotamuseo
Kommentoi