KUVA Tunnettu koirarodun jalostaja Andrei “Antti” Trofimov Herrala 1930-luvulla. Herrala syntyi Salmin Koverossa 8.8.1899 ja kuoli Pohjois-Pohjanmaan Utajärvellä 26.10.1988. Museovirasto
Kannasta tuotiin länteen 60 yksilöä
Karjalan Sivistysseuran lehti Karjalan Heimo kertoi toimittaja Aila-Liisa Laurilan jutussa Karjalassa kehittyneestä karhukoirasta. Kuuluisa rodun kasvattaja ja jalostaja Antti Herrala Salmin Koveron korvesta oli Aila-Liisa Laurilan Irja–äidin isä.
Karjalaisen karhukoiran varsinainen esiinmarssi tapahtui Suomen Kennelliiton ensimmäisessä koiranäyttelyssä toukokuussa 1936. Rodun kannalta merkittävin näyttely oli kaksi vuotta myöhemmin Sortavalassa. Sieltä löydettiin mallikas sekä hyvä hirven- ja karhunhaukkuja, Antti Herralan omistama Jepen urospoika Töpö, jonka ansiosta rodun sallituksi ominaisuudeksi kirjattiin töpöhäntäisyys. Talvisota oli tuhota rodun, mutta 60 Karjalan karhukoiraa saatiin pelastettua ja 43 niistä osallistui rodunmuodostukseen.
Linkki Ailan juttuun: https://sampo.karjalansivistysseura.fi/sites/default/files/KH2012_7-8_Andrei.pdf
Selki jätti rekisteriin 53 pentuetta
Rotua jalostettiin sotien jälkeen. Miltei tärkeimmät ja tyypiltään parhaat koirat saatiin Aunuksesta, kun se oli suomalaisten miehittämä syksystä1941 kesään 1944. Esimerkiksi luonnonkannasta rotukirjaan hyväksytyistä kantakoirista, uros Selki ylsi muotovalioksi. Selki jätti karjalankarhukoiran roturekisteriin peräti 53 pentuetta.
Karjalankarhukoiran syntymäpäivänä pidetään 16. elokuuta 1936. Silloin pidettiin koiranäyttely Sortavalan Vakkosalmen puistossa. Rotua edustaa nyt Suomessa noin 7000 yksilöä.
Aunuksen kaivauksissa löydettiin pienemmän suokoiran ja rotevamman koiran jäänteitä, joka on oletettavasti kuulunut suurten pystykorvien esi-isiin. Turkisriistan ja karhun metsästykseen sekä vetokoirien jälkikasvusta tunnetaan rotukoirina muun muassa venäläiset laikat, suomalainen karjalankarhukoira ja ruotsalainen jämtlanninpystykorva.
KUVA Karjalankarhukoira syyskuussa 1959. Metsästysmuseo
“Sisukkaita ja ärhäköitä tappelupukareita”
Karjalan ensimmäiset urheilumetsästäjät kertoivat 1800-luvun lopulla suurten karhukoirien uroteoista.
Korpiselässä vaikuttaneet metsästäjät Vornaset kävivät 1880-luvulla senaatin pyynnöstä Länsi-Suomessa ilvesjahdissa. Heillä oli mukanaan suuret pystykorvat. Rajavaltuutettu Lauri Hannikainen kuvaili suojärveläisten Arehkais-veljesten metsästyskoiria ”kookkaiksi, raskasrakenteisiksi, leveärintaisiksi ja hyvin juroiksi pystykorviksi”.
Metsänhoitaja Kalle Airaksinen liikkui 1920-luvulla Aunuksessa ja Vienanmeren rannoilla. “Parhaat näkemäni karhukoirat olivat mustia, kookkaita, äärimmäisen sisukkaita ja vieraille ärhäköitä tappelupukareita,” luonnehti Airaksinen kokemuksiaan Äänisjärven Unitsan kylästä.
Muun muassa Pitkärannassa Läskelän tehtaiden metsäpäällikkönä toiminut eräkirjailija Arne Broberg kirjasi suojärveläisen Pedri Haukivaaran koirista: “Näiden koirien maine suurriistan ajajina oli levinnyt jo laajalle. Ne olivat täysin koulutusta vastaanottamattomia ja nautittavia seuralaisia jossakin määrin ainoastaan salolla.”
Toukokuussa 1936 upseeri Viljo Kivikko oli tuonut vastaperustetun, suomenkielisten johtaman Kennel-Liiton ensimmäiseen näyttelyyn Helsingin Kaartin maneesiin salmilaista alkuperää olleen Mustin. Kolme kuukautta myöhemmin Sortavalassa oli esillä jo toistakymmentä karhukoiraa.
Tämä näyttely antoi ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Laatokan Pitkärantaan muuttaneelle tilanhoitaja Olof Z. Bergille varmuuden: Karjalassa oli oma koirarotu, joka oli saatavissa talteen. Berg keräsi sekä kasvatti koiria ja lähetti kasvattejaan kymmenittäin muualle Suomeen.
Kesällä 1938 Sortavalan näyttelyyn tuli Salmin Koverosta, Aunuksen vastaiselta rajalta maanviljelijä Antti Herrala karhukoiriensa kanssa. Uros Töpö oli huomattavan komea, mustavalkoinen, kookas ja roteva töpöhäntä. Malliyksilö oli löytynyt. Salmilaisen koirasuvun erikoispiirrettä, syntymätöpöä häntää ihmeteltiin, mutta ei alettu vielä syrjiä.
Talvisota lähes hävitti koko rodun
Jo 1800-luvun ja 1900-luvun alun Karjalan kiertäjät olivat kertoneet, että karhukoiria oli myös ruskeita, kellertäviä ja erityisesti harmaita. Mustavalkeilla koirillakin saattoi olla ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja ruskeata tai harmaata väriä raajoissa. Mallikoira Töpön veli Poku oli ruskeavalkoinen ja Olof Z. Bergin narttu Penna lähes valkoinen.
Kun rotumääritelmää hahmoteltiin, ei osattu katsoa pääasiaa, koirien tyyppiä. Silloin tulkittiin oikeaksi väriksi vain mustavoittoinen, vaikka karhukoirakanta ei ollut vain yksiväristä. Tulevalla siitostähdellä Selkillä oli esimerkiksi poskissa ja takaraajoissa mustan ja valkoisen värin välissä muutakin väriä.
Talvisodassa pääosa koirista tapettiin tai katosi. Olof Z. Bergin koirat ja Kivikon Musti lopetettiin. Kapteeni Kivikko oli silloin Ilomantsissa torjumassa yhdellä pataljoonalla venäläistä divisioonaa.
Antti Herrala sai Töpön mukaansa, mutta se varastettiin evakkomatkalla. Myöhemmin koira löytyi, mutta kuoli pian nieltyään vasikan kynnen. Suomalainen karjalankarhukoirakanta oli talvisodan päättyessä heikoissa kantimissa.
Muutama kasvattaja oli Länsi-Suomessa. Rautatievirkamies ja suomenpystykorvakasvattaja Aarne Louna Vammalasta hankki Sortavalan näyttelystä Töpön jo aikuisen narttujälkeläisen Nallen. Sen jälkeläiset Kiho-kennelissä olivat Suomen harvoista karhukoirista parhaita. Yksi niistäkin oli ruskeavalkoinen.
Toukokuussa 1941 Turussa oli näyttely, johon saatiin 14 karhukoiraa. Töpön tyttärenpoika, pitkähäntäinen Kiho Tuisku oli niistä komein.
KUVA Pitkäranta Oy:n agrologi Olof Z. Berg keihään ja haulikon kanssa. Museovirasto
Jatkosodasta elvytysruiske
Jatkosodassa Viljo Kivikko palveli Itä-Karjalassa, tuleva Kennelliiton johtohahmo, eversti, myöhemmin kenraali Erkki Raappana johti kuulun korpidivisioonansa Vienan Rukajärvelle, toinen jääkärikenraali Aarne Blick komensi armeijakuntaa Aunuksessa. Majuri Väinö Karanko oli pataljoonankomentajana ja divisioonan esikuntapäällikkönä.
Aunuksessa oli hyviä karhukoiria. Niitä tarvittiin asemasodan aikaiseen metsästykseen, vartiointiin ja seuranpitäjiksi. Kymmeniä karhukoiria kulkeutui Itä-Karjalasta Suomeen.
Rotu sai korvaamattoman elvytysruiskeen. Erityisen hyväntyyppisiä koiria saatiin Pohjois-Aunuksesta, Äänisjärven pohjoispään Karhumäen kaupungin länsipuolelta. Kaksi aikanaan eniten siitokseen käytettyä urosta, Viljo Kivikon Selki ja metsäneuvos Antti Kaivolan Tuusik olivat kotoisin samasta Selkin kylästä, joka sijaitsee lounaaseen suuresta Säämäjärvestä.
Rotuun kelpuutettiin vain parhaat
Etelä-Aunuksessa karhukoirat olivat samantyyppisiä kuin rajan toisella puolella Laatokan Karjalassa. Etelä-Aunuksen koirat olivat yleensä suurempia ja monet niistä kapeapäisiä. Vienan koirat olivat pienikokoisia, umpimustia ja melko pitkäturkkisia.
Omaa luokkaansa olivat pohjoisen Aunuksen monet keskikokoiset tai suurehkot, rotevat ja jykeväpäiset karhukoirat. Väriltään ne olivat mustavoittoisia ja harmaata väriä esiintyi myös. Hännät olivat pitkiä ja hyvin kaartuvia, turkit hyviä.
Suomen Kennel-Liitto aloitti ennen talvisotaa rotumääritelmän teon uudelle rodulle. Kesäkuussa 1945 määritelmä oli valmis ja tehtiin päätös rodun rekisteröimisestä.
Rotuun kelpuutettiin aluksi vain koiranäyttelyn ensimmäinen tai toinen palkinto, tai kaksi kolmatta palkintoa eri tuomareilta. Rotukirjaan koira pääsi vasta, kun omistaja oli antanut seikkaperäiset tiedot koirastaan ja sen alkuperästä. Karhukoirien arvostelu oli 1940-luvun näyttelyissä ankaraa; jopa 40 prosenttia hylättiin, kun rotumääritelmän vähimmäisehdot eivät täyttyneet.
Vuonna 1951 rekisteröitiin ensimmäistä kertaa yli sata karhukoiran pentua. Huomioon otettiin myös metsästysominaisuudet. Ensimmäisissä hirvenhaukkukokeissa vuonna 1948 ylituomari, “korpikenraali” ja rodun pelastamiseen aktiivisesti vaikuttanut Erkki Raappana sai julistaa Viljo Kivikon Selkin voittajaksi.
Sotien jälkeen hirvikanta oli pieni, hirvet rauhoitettuja ja karhut metsästetty liki sukupuuttoon, joten koirien testaaminen oli rajallista. Vuonna 1959 Antti Tanttu kirjoitti virkistysmetsästäjien valittaneen, että karjalankarhukoirista ei ole hirvikoiriksi.
Kiinnostus kuitenkin kasvoi ja 1960-luvulla penturekisteröinnit kasvoivat useisiin satoihin. Hirvikanta kasvoi voimakkaasti ja kaatolupien määrä moninkertaistui. Karjalankarhukoira ei yksin ollut ratkaisu, joten tänne tuotiin harmaanorjanhirvikoiria.
Usvan Töpöstä Kuohukorven Missiin
Savonlinnan lähellä Usvan kennelissä Veikko Mielonen teki arvokasta työtä rodun eteen tuottaen satoja pentuja etenkin 1950- ja 60-luvuilla.
Hirvenmetsästyskokeiden tilastoissa jämtlanninpystykorva ja harmaanorjanhirvikoira olivat hieman karjalankarhukoiraa edellä. Erot eivät kuitenkaan ole suuria. Karhukoiran nousua samalle tasolle hidasti myös kotimaisen rodun geenipoolin kapeus.
Noin 15-20 vuotta sitten havahduttiin, että jokseenkin kaikilla karjalankarhukoirilla on sukutaulussaan monta kertaa sekä Roope että sen isoisä Pörri. Keskimääräinen sukusiitosprosentti oli noussut huomattavan korkeaksi. Rodun keskitaso metsästyskoirana on noussut taas hitaasti, vaikka sukusiitosprosentit ovat laskeneet.
Töpö oli rodun lyömätön huippu 1930-luvulla ja Aunuksesta tuotu Selki 1940-luvulla. Koko rodun kannan ja yhden suurkennelin tasolla Usvan koirien saavutukset mainitaan aina, kun karjalaisrodun historiasta kirjoitetaan.
Kouvolalaisen Tommi Ruokosuon omistama Kuohukorven Missi voitti vuonna 2015 karjalankarhukoirien valtakunnallisen SM-kilpailun eli Hirvenhaukut-ottelun jo viidennen kerran. Missi teki tuloksella rotunsa historiaa ja sillä oli eniten ottelun voittoja. Aikaisemmin neljään voittoon oli yltänyt 1960-70 -lukujen vaihteen suuruus Pörri. Karjalankarhukoirien SM-kisat eli Hirvenhaukut on järjestetty vuodesta 1957.
Kennelliitto valitsi Kuohukorven Missin vuoden 2014 Eräkoiraksi. Missi oli poikkeuksellinen metsästyskoira ja yhtä lahjakkaita syntyy harvoin. Missillä oli viisi pentuetta ja jälkeläisistäkin löytyi käyttövalioita.
KUVA Rakastettu rotu on ikuistettu myös Arabian muistolautaseen vuonna 1990 ja postimerkkiin. Metsästysmuseo
Lähteet: Juho Perttolan karhukoirakirja ja Kennelliiton julkaisujen artikkelit 2017. https://www.koiramme.fi/jutut/koiramme-juttuarkisto/85-karjalankarhukoira-ainoa-sotasaalis-jota-ei-palautettu
Karjalan Heimo-lehti ja Facebookissa on ryhmä karjalankarhukoiralle, missä esimerkiksi Veli-Markku Hakola Ilmajoelta avasi vuonna 2010 rodun taustoja.
Kommentoi