KUVA Sotilaita koulutetaan lähitaisteluun Salmin rajavartioston Pitkärannan kasarmeilla 1920-luvun lopulla. Rajamuseo
Marskin ritari kehitti rajavartijoiden sissikoulutusta Immolassa
KANSAKUNTA kiittää kilvan valokeilaan noussutta Rajavartiolaitosta. Se on toiminut yli 100 vuotta tärkeänä osana Suomen maanpuolustusta. Rajavartijoiden toiminta sai nykyisen tehokkaan maineen sotien jälkeen, kun tulikasteen saaneet sissit ja kaukopartiomiehet koulivat alokkaista monipuolisen erikoisjoukon.
Suomen senaatti päätti 29.10.1918 muodostaa ns. ‘rajamaa-vyöhykeen’ Neuvosto-Venäjää vasten. Vyöhykkeeseen liitettiin myös Metsäpirtin rajakunta Karjalassa, joka oli silloin paineessa. Inkerin alueelta vyöryi suomalaisia (inkeriläisiä) pakolaisia yhä enemmän. Rajan valvontaa tehostettiin ja se suljettiin käytännössä kokonaan 12.1.1919.
Itsenäisen Suomen itärajalla rajavalvonnasta huolehtivat alkuvuosina armeijan joukko-osastot ja suojeluskunnat. Maaliskuussa 1919 tehtiin valtioneuvostossa esitys itärajan vartioinnin järjestämisestä uudelleen.
Sisäasiainministeriö otti huhtikuussa sotaministeriöltä itäisen rajan poliisi-ja tullitehtävät Laatokasta pohjoisen Tenojokeen. Vuoden 1921 lopulla valtioneuvosto yhdisti Karjalan Kannaksen komendanttilaitoksen ja tullipoliisin rajavartiostoksi.
Suomalaiset vapaaehtoiset tekivät aseellisia retkiä Neuvosto-Venäjälle vuosina 1918-20 ja 1921-22. Martti Wallenius johti miehiä Vienaan 1918, Gunnar von Hertzén Aunukseen 1919 ja Petsamossa käytiin 1918 ja 1920.
Rajan rauhattomuutta lisäsi myös inkeriläisten kansannousu bolševikkeja vastaan 1919 ja itäkarjalaisten vastaava yritys 1921-22. Oman lisänsä raja-alueille toi Viron itsenäistyminen suomalaisten avulla 24.2.1918.
Rajatilanne selkiytyi hieman lokakuussa 1920 solmitussa Tarton rauhassa. Neuvosto-Venäjä tunnusti maamme historialliset rajat ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli vuonna 1864 luvannut Suomelle vastineena Venäjään yhdistetystä Siestarjoen alueesta.
Suomen Rajavartiolaitos muodostettiin vuoden 1922 alussa.
KUVA Rajavartijat hiihtopartiossa vuonna 1919. Takana näkyy Sallatunturi. Konrad Rantala/Lapin maakuntamuseo
“Punaista kiihotusta” pelättiin
Vuonna 1923 aloitti ensimmäinen erä Rajavartiolaitoksen varusmiespalveluksessa. Heitä koulutettiin Rovaniemellä, Kajaanissa sekä Salmin rajavartiostossa Pitkärannassa ja Joensuun rajavartiostossa Onttolassa.
Myös Karjalan Kannaksella oli oma rajavartiosto, mutta siellä ei haluttu heti sisällissodan jälkeen kouluttaa varusmiehiä, sillä alue nähtiin liian vilkkaana ja varusmiesten pelättiin joutuvan niin sanotun “punaisen kiihotuksen” alaisiksi.
Rajavartiostot määriteltiin aluksi väliaikaisiksi. Presidentti Pehr Evind Svinhufvud vahvisti huhtikuussa 1931 rajavartiolaitosta koskevan lain, joka loi nykyisen toiminnan perustan.
Kannaksella toiminut rajavartiosto vakinaistettiin ja siitä tuli muiden rajavartiostojen tapaan sotilaallinen joukko-osasto vuoden 1936 alussa. Tullin tehtävät jäivät Kannaksella Rajajoen (Siestarjoen) tullikamarin vastuulle.
Marskin ritarin vaikutus merkittävä Imatralla
KUVA Sotilasvirkamies Sjöblom/Sotamuseo
Sotien jälkeen rajan varusmieskoulutuksessa keskityttiin sissitoimintaan. Tähän vaikutti rajalla koulutettujen sotilaiden sekä rajajoukkojen hyvä menestys sissi- ja kaukopartiotehtävissä sodissa. Rajavartijoiden sissitoimintaan perustuva koulutus jäi tavaramerkiksi.
Esimerkiksi Imatran Immolassa Mannerheim-ristin ritari Leo Kojo (1917-2006) vaikutti merkittävästi rajan varusmiesten sissikoulutuksessa. Parikkalassa syntynyt vääpeli Kojo sai 23.8.1942 nimityksen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.
Kojo johti jatkosodassa usein erilaisia partioita ja kunnostautui erikoisesti syöksyryhmätehtävissä.
“Yhdessä ainoassa taistelussa hän tuhosi henkilökohtaisesti kasapanoksilla 25 vihollisen korsua taistelulähetin pitäessä konepistoolilla viholliset matalalla,” todetaan ritari-perusteluissa.
“Kerran vihollinen teki yllättäen voimakkaan vastaiskun, jolloin vääpeli Kojo jäi yksin vihollisen keskelle. Hän otti viholliselta konepistoolin sekä puoliautomaattikiväärin ja kaatoi kolmattakymmentä vihollista.”
Vastaisku tyrehtyi, vihollinen heitettiin takaisin ja tärkeä maastokohta pidettiin. Kojo osoitti vastaavia otteita läpi jatkosodan.
Hän toimi joukkueenjohtajana 4. Rajajääkäripataljoonassa ja yleni Rajavartilaitoksen palveluksessa majuriksi. Leo Kojo kuoli 25.1.2006 Lappeenrannassa.
Itärajan pienestä Parikkalan kunnasta nimitettiin viisi Mannerheim-ristin ritaria. Väkilukuun suhteutettuna se on eniten koko maassa. Kojon lisäksi kunnasta ritarin arvon saivat Paavo Paajanen, Eino Kiiveri, Heikki Kärpänen ja Mikko Anttonen.
Leo Kojo oli Karjalan Keksijät ry:n perustajajäsen. Hänellä on kuusi patentotua keksintöä. Leo kehitti erityisesti sotilas-ja retkeilykäyttöön sopivia varusteita. Hänet palkittiin keksinnöistä useasti.
Lähteet:Otto Haikolan juttu Rajamediassa 11.5.2023, Metsäpirtti.net, Yhdysmies -verkkopalvelu ja tietokirjailija Reino Kallion artikkeli Lahden seudun sotaveteraanipiirin Jouluviestissä 2014.
Mikkelin Päämaja elokuu 1942. SA-Kuva
Kommentoi