Köyhiä koettelee. Kuolemajärveläinen perhe sijoittui toisella evakkomatkallaan varakkaaseen satakuntalaiseen taloon. Perheellä oli useita lapsia ja maallinen omaisuus jäi Kuolemajärvelle.
Rikkaan talon isäntä surkutteli karjalaisten kovaa kohtaloa, mutta lisäsi samalla: “Kyllähän tässä nyt taitaa meilläkin kaikki mennä.”
Sanavalmis karjalaisemäntä tokaisi siihen. “Niihä se on. Eihä tää meiä mittää, mut köyhiihä tää koitteloo.”
MAATILOJEN omistuksia selviteltiin Karjalassa ennen sotia. Venäläiset rakensivat erityisesti Terijoelle, Kivennavalle, Kuolemajärvelle ja Uudellekirkolle kesähuviloita.
Vuonna 1918 Viipurin läänissä oli ulkomaalaisten omistamia maakiinteistöjä 7000, yhteensä 54000 hehtaaria. Kiinteistöt uhkasivat rappeutua.
Vuonna 1922 tuli laki ulkomaalaisen Suomessa olevasta hoidotta jääneestä omaisuudesta. Se kumottiin vasta 1992. Lain aktiivisin soveltamiskausi päättyi jo 1930-luvun puolivälissä.
Mikäli omistaja ei ilmaantunut viiden vuoden kuluessa haltuunotosta, siirtyi kiinteistö valtiolle. Määräaika lyheni vuoteen. Pahoin rappioituneet kiinteistöt voitiin myydä myös nopeammin.
Viipurin lääniin perustettiin vuonna 1923 hoitokunta. Se otti haltuunsa yli 4500 kiinteistöä. Entisille omistajille palautettiin yli tuhat kiinteistöä ja saman verran myytiin.
Pois siirrettäviä rakennuksia myytiin lähiseutujen asukkaille ja Kannaksen “pitsihuviloita” mm. Terijoelta siirrettiin myös muualle Suomeen. Valtiolle jäi pari tuhatta kiinteistöä.
Myynti- ja vuokratuloista muodostettiin vuonna 1933 Karjalan Kannaksen rahasto. Korkotuloja käytettiin ennen talvisotaa alueen kehittämiseen sekä sodan jälkeen evakoiden tukemiseen.
Rahasto lakkautettiin 1979. Varat siirrettiin Karjalan Liiton erillisrahastoon. Se lopetettiin vuonna 1995 ja kertynyt pääoma liitettiin liiton varoihin. Lähde: Kansallisarkisto
KUVA Terijoen kirkonkylää 1900-luvun alussa. Museovirasto
Kellomäen kuuluisin huvila Harppulinna Terijoella 1930-luvulla. Antti Pullinen
Terijoen sotilaskoti oli entinen huvila. Museovirasto
Kommentoi